Tiedon merkitys ristiriidoissa

Tiedon ja arvojen merkitys kalavesillä - Vastakkain asettelua ja konflikteja yhteiskunnan muutoksissa

Kiistat ovat kalavesillämme arkipäivää ja tieto liittyy kiinteänä osana näihin kiistoihin. Kiistoja ei voida pitää aina pelkästään pahana asiana, vaan ne usein pakottavat eri osapuolia ottamaan kantaa ja pohtimaan sekä perustelemaan näkemyksiään. Tällöin tarvitaan tietoa jotta näkemyksiään voi argumentoida. Tieto ei kuitenkaan ole ihan yksiselitteinen asia. Tiedosta voidaan erotella uskomuksellinen tieto, kokemusperäinen tieto, sekä tutkimus- ja neuvontatieto.  Kalavarojen piileskellessä näkymättömissä veden alla, liittyy siihen silloin jatkuva tiedollinen epävarmuus. Kalavaroja voidaan arvioida erilaisin tutkimusmenetelmin samoin kuin saaliita ja pyyntimääriä, mutta ehdottomien totuuksien esittäminen on mahdotonta. Kalavarojen arvioinnissa on korostettu tieteellisen tiedon merkitystä, joka voi kuitenkin tarjota vain epävarmaa, ehdollista, ristiriitaista ja muuttuvaa tietoa, jonka soveltaminen on aina yhteydessä tiettyihin tilanteisiin ja alueisiin. Suomessa on perinteisesti kalavarojen käyttöä ohjattu tällaisten tieteellisten kalakanta-arvioiden pohjalta, jota on kritisoitu liian biologia painotteiseksi. Luonnontieteessä kiinnostus kohdistuu kalavaroihin ja kalastuksen vaikutukseen kalavaroihin. Tällöin yhteiskunta ja ihmiset jäävät ulkopuolelle. Kalastuksessa kuitenkin on kysymys ihmisten toiminnasta, kalavarojen käytön ohjaamisen koskiessa myös aina ihmistä. (Salonen 2004.)

Millaista tietoa sitten on? Oleellista on pohtia kuka tiedon on tuottanut ja miten se on tuotettu, sillä tieto on aina joko arvosidonnaista tai arvovapaata. Todellisuutta koskeva tieto on sidoksissa henkilön arvoihin. Siis siihen, mitä itse kukin arvostaa ja pitää tärkeänä, sillä jokaisella on oma menneisyytensä ja yhteiskunnallinen asemansa, joka vaikuttaa tiedon luonteeseen. Siten tiedon arvosidonnaisuus on syynä tiedollisiin erimielisyyksiin, eikä niinkään asiantuntemattomuus tai tietämättömyys, kuten arvovapautta korostettaessa. (Lappalainen 2000, Salonen 2004.)

Toisaalta on syytä pohtia onko tieto helposti ymmärrettävää ja jaettavaa diskursiivista tietoa vai onko kyseessä ns. hiljaista tietoa, jolloin tieto on olemassa, mutta vaikeasti ilmaistavaa. Tyypillisimmillään tällainen hiljainen tieto on paikallisella ammatti- tai vapaa-ajankalastajalla kalavaroista. Kalastuksen onnistumisen edellytys on käytännön tieto ja vaatii jatkuvaa havainnointia monista kalastukseen liittyvistä seikoista. Kalalajien suhteelliset määrät, kalakantojen tila, yksilökoot, syönnös- ja kutualueet sekä vaellukset ja niiden ajankohdat on tunnettava samoin kuin ulkoisten tekijöiden, kuten virtaukset, veden kemiallinen laatu ja vesistön fysikaaliset olosuhteet sekä niiden vaikutus kaloihin ja niiden käyttäytymiseen. Tällaista tietoa kalastajat saavat kollegoiltaan, itse havainnoimalla ja sukupolven yli saatavilla tiedoilla ja taidoilla. Toiminnallinen tieto sisältää puolestaan pyyntikalustoa, -strategioita, -alueita, ja –aikoja koskevaa tietotaitoa.  Lisäksi siihen voi kuulua myös kalastajamääriä ja erilaisten kalastajaryhmien määrää ja laatua koskevia tietoja. Kalastajat siis tietävät ja tuntevat asian, mutta eivät pysty välittämään tietoa muille. Näin hiljainen tieto jää usein päätöksenteon ulkopuolelle.  Kalastukselle on tyypillistä nopeatkin muutokset kalastustehossa ja kalapaikoissa. Kalastusta ohjattaessa nämä muutokset on tunnettava jos kalastusta halutaan ohjata onnistuneesti. Kalastusta ohjattaessa tarvitaan myös tietoa kalastuksen taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurillisesta merkityksestä. Siis tieto siitä miten erilaiset säätelytoimet vaikuttavat näihin kalastuksen eri ulottuvuuksiin. Tämä vaatii paikallisten kalastajien tunnistamista ja huomioimista päätöksenteossa, jotta vältytään konflikteilta ja ristiriidoilta. On myös tärkeää tunnustaa ja antaa heidän tiedoilleen arvoa. (Salonen 2004.)  

Suomessa silakan troolikalastajat ovat moittineet viranomaisten ja tutkijoiden olematonta yhteydenpitoa päätettäessä mm. silakan troolikalastuksesta. Erityisesti on moitittu liian vähäistä tiedotusta ja tiedonsaantia. Tämän seurauksena kalastajat ovat moittineet tutkijoiden kanta-arvioita ”arvaukseksi” ja ”mystiikaksi”. Näin on tapahtunut myös Suomen sisävesillä muikkukantojen arvioinneissa.  Yhdysvalloissa kalastajat ovat moittineet yhteistyön puutetta päättäjien, biologien ja kalastajien välillä. Kalastajien mielestä yhteistyötä tarvittaisiin erityisesti siksi, että säätelyssä pystyttäisiin paremmin huomioimaan käytännön kalastukseen liittyvät taloudelliset näkökohdat. Myös Skotlannissa kalastajat ovat kokeneet, että heidät on sivuutettu kalastushallinnossa eikä viranomaisilla ole päätöksenteossa tarvittavaa ymmärrystä kalastusalasta. (Peltomäki 2004)

Kuitenkin tutkimuksissakin on todettu kalastajilla olevan huomattava määrä tietotaitoa esim. meriekosysteemistä. Esimerkiksi Finnmarkin rannikon kalastajat ovat tienneet 44 turskan kutupaikaa kun tutkijoiden tiedossa on ollut vain 5 tai 6 aluetta. Kuten Hanna Peltomäki gradussaan kirjoittaa; ”Merillä vietettyjen vuosien aikana hankitun tiedon käyttämättä jättämistä voidaankin pitää eräänlaisena asiantuntijatiedon mitätöintinä. Biologien tulisi ymmärtää, että kaikki uusi tieto on arvokasta, riippumatta siitä, onko se hankittu tiedeyhteisön laatimien sääntöjen mukaan vai opittu käytännössä. Olisi myös tärkeää, että kalastajien kokemusperäiseen tietoon suhtauduttaisiin avoimen objektiivisesti: kriittisesti kuten kaikkeen uuteen tietoon, mutta kuitenkin sen mahdollista merkitystä ja arvoa väheksymättä.” Tällaista hiljaista tietoa tutkijat voisi kerätä kalastajilta erilaisin tutkimuksellisin menetelmin. (Peltomäki 2004.) Kalastajathan pitävät toisiaan alansa asiantuntijoina, sillä monimuotoisesta kalastuskultturista johtuen, kalastajat ovat erikoistuneet kukin omiksi ryhmikseen: on verkkokalastajia, troolikalastajia, pitkäsiimakalastajia, vetouistelijoita ja perhokalastajia, jotka tuntevat oman, joskin kapean sektorin hyvinkin tarkkaan. Itse kalastan rysillä, katiskoilla ja verkoilla. Harrastan myös perhokalastusta ja pilkkimistä sekä virveli kalastausta. Rajat siis näiden erilaisten kalastajaryhmien välillä ovat häilyvät, sillä sama henkilö saattaa kalastaa useilla erilaisilla menetelmillä pääpainon kohdistuessa kuitenkin johonkin kalastusmuotoon. Kalastus harrastus kuitenkin suuntautuu yhä enenevässä määrin tietylle kapealle sektorille. Nämä erilaiset kalastajaryhmät tuovat kuitenkin kalavesille uusia tarpeita, arvoja ja tietoa.

Yhteiskunnan rakenteellisten muutosten myötä uusien kalastajaryhmien myötä myös motiivit ovat muuttuneet kalavesillä. 1800-luvulla on eletty omavaraistaloutta, jossa tulonlähteet ovat muodostuneet työvuoden kierron mukaan sesonkiluonteisesti. Tällöin kalastuskin on perustunut saalishuippujen hyödyntämiseen, jolla on tähdätty ylijäämien varastointiin. Tällä luotiin vaihdannaistalouden edellytykset tuotteisiin ja työsuorituksiin. Monitoimitalouden perustan on luonut maa- ja metsätalous, johon kiinteänä osana on kuulunut kalastus sesonkiluonteisena sivutoimeentulon lähteenä.  Tällainen pientilallis- metsätyömies- kalastaja talousmuoto alkoi murenenmaan vasta 1960-70 luvulla, jolloin ammattikalastus on vasta alkanut eriytymään täysin omaksi elinkeinonharjoittajaryhmäksi. Tämä kehityskulku on yhteydessä maa- ja metsätalouden yhteiskunnallisiin muutoksiin. Kalastuksesta muodostui 1980-luvulle tultaessa itsenäinen ammatti tai palkkatyö ja maatalouden sivuammatti.  Tähän ajanjaksoon sijoittuu monitoimitalouden myöhäisenä piirteenä kotitarvekalastus, jonka merkitys on säilynyt aina 1990-luvun lopulle saakka. Osa ammattimaisesta kalastuksesta jäi pienimuotoiseksi ja taloudellisesti kannattamattomaksi toiminnaksi.  Käsitteenä kotitarvekalastus on tullut vasta 1930-luvulla ja 1940- 1950 luvuilla käsittänyt kaikkea ei ammattimaista pyyntiä kuten ansiokalastus, joka kuvaa pienimuotoiseksi jäänyttä kausiluonteista myyntiin kalastusta. Ammattikalastuksen jatkumisen edellytykset katosivat 1980-luvulla pientilan ja metsätyön rytmiin. Tuolloin palkansaajat olivat jo enemmistö, joten ammattikalastus on vasta tuolloin muuttunut riippumattomaksi maatalouden harjoittamisesta. (Salmi, P. 1997, Lappalainen A. 2000, Salmi, J. & Salmi, P. 1997). Palkkatyön yleistyttyä, alkoi kaupungistuminen. Palkkatyön yleistyttyä vahvistui käsite vapaa-ajankalastuksesta joka on sidoksissa vapaa-ajan lisääntymiseen, jolloin kalastusta harjoitetaan vapaa-ajalla harrastuksena ilman taloudellista merkitystä.

Lisääntyneen vapaa-ajan myötä saalis ei enää olekaan tärkein motiivi vaan vapaa-ajan kalastajat toivovat harrastukseltaan arjesta irtautumista, luonnon läheisyyttä ja kauniita maisemia. Tällainen kehitys on tuonut uudenlaisia ongelmia kalavesien käytön, omistajuuden ja hoidon näkökulmasta. Aiemmin lähinnä kalavesien omistajien (jotka samalla olivat pientilallisia) harjoittama kotitarvekalastus, jossa osa saaliista käytettiin leivän jatkeena ja osa myytiin, onkin muuttumassa kahden erilaisen kalastajaryhmän, eli vapaa-ajankalastajien sekä ammattikalastajien harjoittamaksi kalastukseksi. Monet vapaa-ajan kalastajat ovat asiantuntijoita omalla kapealla sektorillaan mutta ymmärrys toisten toiminasta voi olla vähäistä. (Salonen V. 2004)

Perinteisesti kalastus perustuu paikalliseen tietoon ja sen alueen tuntemukseen. Menestyksekäs kalastus vaatii kuitenkin jatkuvaa kehittämistä, jota voi hankkia muiden kalastajien kokemusperäisen tiedon avulla eli aktiivisella tietojen vaihdolla. Näin uudet innovaatiot siirtyvät uusille alueille aktiivisten kalastajien avulla, eikä niinkään minkään virallisen organisaation kautta, vaikkakin sieltä se tieto olisi helpoimmin kalastajien löydettävissä keskitetysti kuin muilla alueilla kalastavalta yksittäiseltä kalastajalta, joihin täytyy olla paljon kontakteja. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä myös nämät ammattikalastajien väliset yhteydenpidot ovat tiivistyneet ja helpottuneet. Tästä hyvänä esimerkkinä sosiaalisen median kehittymien tietokoneiden avulla kuten älypuhelin internetteineen, facebook, sähköposti, twitter ja tällaiset blogipalstat. Tätä nykyä tieto siis siirtyy nopeasti maakunnasta toiseen eri maiden väillä. Kalastajien välillä on kuitenkin suuria eroja ja suurin osa ei ole aktiivisia etsimään tietoa. Menestyvimmät ammattikalastajat kuitenkin kuuluvat niihin ennakkoluulottomien joukkoon, jotka etsivät kokoajan aktiivisesti uutta tietoa ja uusia menetelmiä, sekä kehittävät toimintaansa. Kalakauppiaiden kautta saatava tieto puolestaan antaa käsityksen laajemmin kalan liikkeestä ja sen hetkisestä markkinatilanteesta sekä sen kehityksestä. Tämän tiedon avulla kalastajat voivat puolestaan suunnitella vaikkapa tulevaisuuden investointeja, eli kannattaako hankkia ja panostaa kalalajin pyyntiin jos markkinoilla kysyntä vähenee? Näin on nyt tilanne esimerkiksi sisävesien mateen kohdalla. Kysyntä vähenee ja markkinavaikeudet lisääntyy vuosi vuodelta, kun suuret ikäluokat poistuu. Onko syytä siis panostaa enää mateen pyydyksiin vai pitäisikö keskittyä mihin kalalajeihin? (Salonen V. 2004)

Ongelmien ratkaisumalliksi on esitetty tutkijoiden taholta yhteishallintaa, co-management. Tässä perusajatuksena on osallistaa nämä erilaiset kalastajaryhmät päätöksentekoon ja saada siten tutkijoidenkin käyttöön paikallista, entistäkin hienosyisempää hiljaista tietoa päätöksenteon tueksi kalavarojen käyttöön ja hoitoon. Tällaisen yhteishallinnan tehokkuus perustuu yhteishallinnon kautta syntyneeseen laajan yhteistyön sitovuuteen ja toisaalta tällöin ylipaikallinen tieteellinen biologispainotteinen tieto voidaan parhaimmillaan nivoa yhteen paikallisen, hiljaisen tiedon kanssa.

Tämäkään ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Erilaisten kalastajaryhmien tavoitteet voivat olla hyvinkin erilaiset ja niiden edustuksellinen koko saattaa olla hyvinkin toisistaan poikkeava. Tällöin muodostuu edustuksellinen ongelma paikallisten ja ylipaikallisen tahojen välille luoda tehokas instituutio, jossa on erilaisia näkemyksiä ja tahtotiloja. Uudessa kalastuslaissa on pyritty järjestämään tällainen yhteishallinto organisaatio kalastusalueen yhteyteen. Ryhmän tehtävänä olisi toimia apuna alueen kalatalousasioiden hoitamisessa sekä sovittaa yhteen kalatalouden eri intressejä

Yhteistyöryhmällä olisi erityisen keskeinen rooli kalataloudellisen tutkimustiedon

siirtämisessä alueen käytön ja hoidon toteuttamiseen. Uudessa kalastuslaissa edustuksellisuuden ongelmaa näissä yhteistyöryhmissä ei ole huomioitu riittävästi, jossa vesienomistajilla on selkeästi vahvin asema. Tätä asiaa ei hallituksen esityksessä ole edes pohdittu. Samoin siinä ei ole selvitetty ammattikalastuksen uusia innovaatioita pyydysten suhteen, joita nykyinen kalastuslaki ei tunnista vaikka vapaa-ajankalastuspuolelta tällainen selvitys on tehty.  (Salonen V. 2004)   

Lähteet:

Lappalainen, A.  2000 Sisävesikalastus muuttuvassa yhteiskunnassa. Kalatutkimuksia 168. Riista- ja kalataloudentutkimuslaitos. Helsinki.

http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/sisavesikalastus_muuttuvassa_yhteiskunnassa_168.pdf

Peltomäki, H. 2004. Yksikkökohtaiset kalastuskiintiöt kalastuksensäätelyssä: Silakan troolikalastajan näkökulma ja säätelyn vaikutus selkämeren silakkakantaan. Pro-gradu tutkielma. Helsingin yliopisto, bio- ja ympäristötieteidenlaitos, kalatalous. Helsinki.  

http://www.mmm.fi/attachments/kalariistajaporot/kalastuslainkokonaisuudistus/5Hh38Csuw/yksikkokohtainen_kiintiojarjestelma_Peltomaki.pdf Peltomäki. 2004.

Salmi, J.  & Salmi, P. 1997. Lähikuvia ammattikalastuksesta. Kalastusammatin rakenne, joustavuus ja mahdollisuudet. Kalatutkimuksia nro 122. riista- ja kalataloudentutkimuslaitos. Helsinki.

http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/lahikuvia_ammattikalastuksesta_nro_122.pdf

Salmi, P. 1997. Kalastuskiistat haasteena hallinnolle. Näkökulmia sisävesien paikallisiin ristiriitoihin. Kalatutkimuksia nro 126. Riista- ja kalataloudentutkimuslaitos. Helsinki.

http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/kalastuskiistat_haasteena_hallinnolle_nro_126.pdf

Salonen, V. 2004. Tiedon merkitys kalavesillä. Jouensuun yliopisto, maantieteenlaitos.

 http://www.mua.profiili.fi/SIRA_Files/downloads/Arkisto/MUA_lehti/2004/1_04_salonen.pdf