Ammattikalastuksen peruslähtökohta ja toiminnan edellytys ovat kalastusluvat ja niiden saaminen ammattikalastusyrityksen käyttöön. Nykylain puitteissa (vuonna 2015) toimittaessa asia on varsin hankala ammattikalastajan näkökulmasta. Otan seuraavaksi esimerkkinä tästä omalta seudultani pari kohdetta.
Kalastaakseen on kalastajan hankittava keväällä huhtikuun seudussa kalastusluvat eli kalastusvälineilleen pyydysyksiköitä osakaskunnilta. Osakaskunnat ovat yksiköineet säännöissään nämä eri pyydykset lähinnä enemmän tai vähemmän pyydyksen pyyntitehokkuuteen perustuen pyydysyksiköin. Tällöin esimerkiksi yksi verkko on 30 m pitkä ja 3 metriä syvä ja sen pyydysyksikköarvo on yleisimmin yksi ja siitä edelleen jokaista alkavaa 3 metrin syvyyttä tai alkavaa 30 metrin pituutta kohden tulee yksi pyydysyksikkö lisää, jolloin 60 metriä pitkä ja 5 metriä syvä verkko tarvitsee 4 pyydysyksikköä. Trooli on yksiköity usein 80-100 pyydysyksikön mukaan ja nuotta 20-60 pyydysyksikköä (riippuen onko kyseessä suurempi talvinuotta tai pieni kesänuotta). Yhden pyydysyksikön hinta vaihtelee 3-5 €/kpl hinnassa. Ammattikalastaja tarvitsee suomukalan verkkopyynnissä yleisesti ottaen 100 - 200 py, eli 50 - 100 tuplapitkää verkkoa, jolloin talvikalastuksessa 3 - 4 päivän välein kokemalla yksi kalastaja yksinään ehtii talvipäivän aikana kokea 20 tuplaa, joka on siten 3*20=60 tuplaa viikossa=120 py*4 €/py=480 €. Tällainen pyydysmäärä kun lasketaan 6000 ha pinta-alan järveen, tulee pyyntipaineeksi vain 0,02 py/ha. Harrastajien pyyntipaine on näissä vesissä tuota em. suuruusluokkaa. Näin saadaan kokonaisverkkopyyntipaineeksi talviaikaan 0,04 py/ha. Kuitenkin osakaskuntien säännöt on mitoitettu täällä siten, että järveen voisi laskea vaikka 1-2 py/ha. Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Tässä ko. järvessä on kuusi erillistä osakaskuntaa.
Pääosa Suomen kiinteistöistä, joista suurin osa on tiloja ja
asema-kaava-alueen tontteja, ovat suoraan henkilöiden omistuksessa. Osa
rekisteriyksiköistä on kuitenkin yhteisiä alueita. Niitä omistetaan
siten, että omistetaan kiinteistö, johon kuuluu oikeus yhteiseen alueeseen tietyn osuuden mukaan. Kiinteistöä, jolla on osuus yhteiseen alueeseen, sanotaan osakaskiinteistöksi. Yhteisen alueen käyttö- ja määräysvalta kuuluu osakkaille, jotka yhdessä muodostavat osakaskunnan. Tämä osuuden suuruus ilmoitetaan manttaaleina eli osuuslukuna, joka yleensä on vaikkapa kesämökkitontissa suuruusluokkaa 0,0001 manttaalia. Osakaskiinteistön suhteellinen osuus saadaan osakasluettelosta jakamalla
kiinteistön osuusluku kaikkien osakaskiinteistöjen osuuslukujen
suummalla. Esimerkiksi, jos tilan osuusluku on 0.0271 ja kaikkien
osuuslukujen summa on 2.1250, on tilan suhteellinen osuus 0.0271 /
2.1250 = 0.0128 eli noin 1,3 prosenttia. Nämät osakkaat siis muodostavat osakaskunnan. Osakaskunta voi kokouksessaan päättää myyvätkö he seisoville pyydyksille (eli katiskoille, verkoille, pitkillesiimoille, rysille jne.) tai ammattikalastuspyydyksille (esim. troolit ja isorysät) lupia muille kuin osakkaille (eli ns. ulkopuolisille) vai eivät. Mikäli osakaskunta kieltäytyy myymästä näitä lupia muille kuin osakkaille, ulkopuolisen kalastajan kuten minun yritystoimintani estyy tuon osakaskunnan alueella. Osakkaat voivat myös vuokrata tämän osuutensa yhteisiin vesiin, jos niin haluavat. Tällöin voin yrittää vuokrata joltain osuuksia yhteisiin, jotta voisin harjoittaa yritystoimintaani näillä vesillä. Tämä vuokraustoiminta tietysti lisää kustannuksia. Lisäksi osakaskunta voi päättää montako pyydyksyksikköä osakkaalla voi olla käytössään. Jotkut ovat rajoittaneet uuden lain myötä osakkaan oikeutta 8 py määrään, joka siis vastaa 240 metrin verkkomäärää. Tällaisellä yksikkömäärällä ei siis voi ammattikalastaja saada elantoaan, sillä tehokkaammat pyydykset kuten trooli, nuotta ja rysät vaativat lähes poikkeuksetta yli 20 py. Käytännössä tällainen päätöksenteko siis tappaa ammatinharjoittamisen ja tekee yritystoiminnasta kannattamatonta ja lievimmilläänkin vaikeuttaa tarpeettomasti ammattikalastusta siitä huolimatta, että vesistössä olisi kalaa mitä pyytää kestävästi, kalalle olisi markkinoilla kysyntää, mutta osakaskunta estää päätöksillään ammatinharjoittamista ja kotimaisen kalan käyttöä. Vaíkka tällainen toiminta on epäsuorasti kalastuslain 1§ hengen vastaista, ei tällaista toimintaa kuitenkaan Suomessa estetä saati rangaista osakaskuntaa. Kalstuslaissahan sanotaan siis näin: " Kalastusta harjoitettaessa on pyrittävä vesialueiden mahdollisimman
suureen pysyvään tuottavuuteen. Erityisesti on pidettävä huolta siitä,
että kalakantaa käytetään hyväksi järkiperäisesti ja ottaen huomioon
kalataloudelliset näkökohdat, sekä huolehdittava kalakannan hoidosta ja
lisäämisestä. Tällöin on vältettävä toimenpiteitä, jotka voivat
vaikuttaa vahingollisesti tai haitallisesti luontoon tai sen
tasapainoon."
Tällöin jätetään ensimmäinen ja toinen lause huomiotta ja ylikorostetaan viimeistä lausetta, kun ei TIEDETÄ kalakantojen todellista tilaa, eikä uskota ammattikalastajien sanaan, siitä huolimatta, että kalastajat työkseen jokapäivä kulkevat järvelllä, seuraavat kaikuluotaimin ja saaliinsa perusteella kalastoa ja hankkivat näin tietoa kalakannasta ja sen tilasta. Miksi tälle tiedolle ei voida antaa sen ansaitsemaa oikeaa painoarvoa? Eikös se ole ihan sama miten se tieto on hankittu; kalastamalla järvellä vai lusimalla yliopistossa koulunpenkillä ja tekemällä tutkimuksia toimiston nurkassa yhden ja kahden päivän nordic-koeverkkosaaliin perusteella? kumpi tieto on arvokkaampaa ja luotettavampaa? Nykyisin luotettavampana tietona pidetään tätä tutkijan "tietoa". Aina vain vedotaan siihen, että kalastajat ovat aina ahneita ja pyytävät kaikki kalat, viimeistä myöden pois järvestä. Kuitenkin minulle on koulussa opetettu että liiallista yleistämistä tulee välttää. Meitä ammattikalastajia ja kalavedenomistajiakin (ihan niinkuin meitä muitakin ihmisiä) on monenlaisia persoonia. Kukin omanlaisiaan, jossa toinen ahneudellaan, välinpitämättömyydellään, osaamattomuudellaan ja tietämättömyydellään aiheuttaa toisille turhia vaikeuksia. Ottakaamme siis tulevaisuudessa selvää toistemme ajatuksista ja perehdytään toistemme ajatuksiin ja ammatin saloihin, jotta vältytään vääriltä päätöksiltä. Mitä se oikea tieto sitten lieneekään... Perustetaan päätökset OIKEAAN TIETOON kalavesillä.
Ammattikalastajan blogi
lauantai 18. huhtikuuta 2015
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Tiedon merkitys ristiriidoissa
Tiedon ja arvojen merkitys kalavesillä - Vastakkain asettelua ja konflikteja yhteiskunnan muutoksissa
Kiistat ovat kalavesillämme arkipäivää
ja tieto liittyy kiinteänä osana näihin kiistoihin. Kiistoja ei voida pitää
aina pelkästään pahana asiana, vaan ne usein pakottavat eri osapuolia ottamaan
kantaa ja pohtimaan sekä perustelemaan näkemyksiään. Tällöin tarvitaan tietoa
jotta näkemyksiään voi argumentoida. Tieto ei kuitenkaan ole ihan
yksiselitteinen asia. Tiedosta voidaan erotella uskomuksellinen tieto,
kokemusperäinen tieto, sekä tutkimus- ja neuvontatieto. Kalavarojen piileskellessä näkymättömissä
veden alla, liittyy siihen silloin jatkuva tiedollinen epävarmuus. Kalavaroja
voidaan arvioida erilaisin tutkimusmenetelmin samoin kuin saaliita ja
pyyntimääriä, mutta ehdottomien totuuksien esittäminen on mahdotonta. Kalavarojen
arvioinnissa on korostettu tieteellisen tiedon merkitystä, joka voi kuitenkin
tarjota vain epävarmaa, ehdollista, ristiriitaista ja muuttuvaa tietoa, jonka
soveltaminen on aina yhteydessä tiettyihin tilanteisiin ja alueisiin. Suomessa
on perinteisesti kalavarojen käyttöä ohjattu tällaisten tieteellisten
kalakanta-arvioiden pohjalta, jota on kritisoitu liian biologia painotteiseksi.
Luonnontieteessä kiinnostus kohdistuu kalavaroihin ja kalastuksen vaikutukseen kalavaroihin.
Tällöin yhteiskunta ja ihmiset jäävät ulkopuolelle. Kalastuksessa kuitenkin on
kysymys ihmisten toiminnasta, kalavarojen käytön ohjaamisen koskiessa myös aina
ihmistä. (Salonen 2004.)
Millaista tietoa sitten on? Oleellista
on pohtia kuka tiedon on tuottanut ja miten se on tuotettu, sillä tieto on aina
joko arvosidonnaista tai arvovapaata. Todellisuutta koskeva tieto on sidoksissa
henkilön arvoihin. Siis siihen, mitä itse kukin arvostaa ja pitää tärkeänä,
sillä jokaisella on oma menneisyytensä ja yhteiskunnallinen asemansa, joka
vaikuttaa tiedon luonteeseen. Siten tiedon arvosidonnaisuus on syynä
tiedollisiin erimielisyyksiin, eikä niinkään asiantuntemattomuus tai
tietämättömyys, kuten arvovapautta korostettaessa. (Lappalainen 2000, Salonen
2004.)
Toisaalta on syytä pohtia onko tieto
helposti ymmärrettävää ja jaettavaa diskursiivista tietoa vai onko kyseessä ns.
hiljaista tietoa, jolloin tieto on olemassa, mutta vaikeasti ilmaistavaa. Tyypillisimmillään
tällainen hiljainen tieto on paikallisella ammatti- tai vapaa-ajankalastajalla
kalavaroista. Kalastuksen onnistumisen edellytys on käytännön tieto ja vaatii
jatkuvaa havainnointia monista kalastukseen liittyvistä seikoista. Kalalajien
suhteelliset määrät, kalakantojen tila, yksilökoot, syönnös- ja kutualueet sekä
vaellukset ja niiden ajankohdat on tunnettava samoin kuin ulkoisten tekijöiden,
kuten virtaukset, veden kemiallinen laatu ja vesistön fysikaaliset olosuhteet sekä
niiden vaikutus kaloihin ja niiden käyttäytymiseen. Tällaista tietoa kalastajat
saavat kollegoiltaan, itse havainnoimalla ja sukupolven yli saatavilla tiedoilla
ja taidoilla. Toiminnallinen tieto sisältää puolestaan pyyntikalustoa,
-strategioita, -alueita, ja –aikoja koskevaa tietotaitoa. Lisäksi siihen voi kuulua myös kalastajamääriä
ja erilaisten kalastajaryhmien määrää ja laatua koskevia tietoja. Kalastajat
siis tietävät ja tuntevat asian, mutta eivät pysty välittämään tietoa muille.
Näin hiljainen tieto jää usein päätöksenteon ulkopuolelle. Kalastukselle on tyypillistä nopeatkin
muutokset kalastustehossa ja kalapaikoissa. Kalastusta ohjattaessa nämä
muutokset on tunnettava jos kalastusta halutaan ohjata onnistuneesti. Kalastusta
ohjattaessa tarvitaan myös tietoa kalastuksen taloudellisesta, sosiaalisesta ja
kulttuurillisesta merkityksestä. Siis tieto siitä miten erilaiset säätelytoimet
vaikuttavat näihin kalastuksen eri ulottuvuuksiin. Tämä vaatii paikallisten
kalastajien tunnistamista ja huomioimista päätöksenteossa, jotta vältytään
konflikteilta ja ristiriidoilta. On myös tärkeää tunnustaa ja antaa heidän
tiedoilleen arvoa. (Salonen 2004.)
Suomessa
silakan troolikalastajat ovat moittineet viranomaisten ja tutkijoiden olematonta
yhteydenpitoa päätettäessä mm. silakan troolikalastuksesta. Erityisesti on
moitittu liian vähäistä tiedotusta ja tiedonsaantia. Tämän seurauksena
kalastajat ovat moittineet tutkijoiden kanta-arvioita ”arvaukseksi” ja ”mystiikaksi”.
Näin on tapahtunut myös Suomen sisävesillä muikkukantojen arvioinneissa. Yhdysvalloissa kalastajat ovat moittineet yhteistyön
puutetta päättäjien, biologien ja kalastajien välillä. Kalastajien mielestä yhteistyötä
tarvittaisiin erityisesti siksi, että säätelyssä pystyttäisiin paremmin
huomioimaan käytännön kalastukseen liittyvät taloudelliset näkökohdat. Myös Skotlannissa
kalastajat ovat kokeneet, että heidät on sivuutettu kalastushallinnossa eikä
viranomaisilla ole päätöksenteossa tarvittavaa ymmärrystä kalastusalasta. (Peltomäki
2004)
Kuitenkin
tutkimuksissakin on todettu kalastajilla olevan huomattava määrä tietotaitoa
esim. meriekosysteemistä. Esimerkiksi Finnmarkin rannikon kalastajat ovat
tienneet 44 turskan kutupaikaa kun tutkijoiden tiedossa on ollut vain 5 tai 6
aluetta. Kuten Hanna Peltomäki gradussaan kirjoittaa; ”Merillä vietettyjen
vuosien aikana hankitun tiedon käyttämättä jättämistä voidaankin pitää
eräänlaisena asiantuntijatiedon mitätöintinä. Biologien tulisi ymmärtää, että
kaikki uusi tieto on arvokasta, riippumatta siitä, onko se hankittu
tiedeyhteisön laatimien sääntöjen mukaan vai opittu käytännössä. Olisi myös
tärkeää, että kalastajien kokemusperäiseen tietoon suhtauduttaisiin avoimen
objektiivisesti: kriittisesti kuten kaikkeen uuteen tietoon, mutta kuitenkin
sen mahdollista merkitystä ja arvoa väheksymättä.” Tällaista hiljaista tietoa
tutkijat voisi kerätä kalastajilta erilaisin tutkimuksellisin menetelmin. (Peltomäki
2004.) Kalastajathan pitävät toisiaan alansa asiantuntijoina, sillä monimuotoisesta
kalastuskultturista johtuen, kalastajat ovat erikoistuneet kukin omiksi
ryhmikseen: on verkkokalastajia, troolikalastajia, pitkäsiimakalastajia,
vetouistelijoita ja perhokalastajia, jotka tuntevat oman, joskin kapean
sektorin hyvinkin tarkkaan. Itse kalastan rysillä, katiskoilla ja verkoilla. Harrastan
myös perhokalastusta ja pilkkimistä sekä virveli kalastausta. Rajat siis näiden
erilaisten kalastajaryhmien välillä ovat häilyvät, sillä sama henkilö saattaa kalastaa
useilla erilaisilla menetelmillä pääpainon kohdistuessa kuitenkin johonkin
kalastusmuotoon. Kalastus harrastus kuitenkin suuntautuu yhä enenevässä määrin
tietylle kapealle sektorille. Nämä erilaiset kalastajaryhmät tuovat kuitenkin
kalavesille uusia tarpeita, arvoja ja tietoa.
Yhteiskunnan
rakenteellisten muutosten myötä uusien kalastajaryhmien myötä myös motiivit
ovat muuttuneet kalavesillä. 1800-luvulla on eletty omavaraistaloutta, jossa
tulonlähteet ovat muodostuneet työvuoden kierron mukaan sesonkiluonteisesti. Tällöin
kalastuskin on perustunut saalishuippujen hyödyntämiseen, jolla on tähdätty
ylijäämien varastointiin. Tällä luotiin vaihdannaistalouden edellytykset
tuotteisiin ja työsuorituksiin. Monitoimitalouden perustan on luonut maa- ja
metsätalous, johon kiinteänä osana on kuulunut kalastus sesonkiluonteisena sivutoimeentulon
lähteenä. Tällainen pientilallis-
metsätyömies- kalastaja talousmuoto alkoi murenenmaan vasta 1960-70 luvulla, jolloin
ammattikalastus on vasta alkanut eriytymään täysin omaksi
elinkeinonharjoittajaryhmäksi. Tämä kehityskulku on yhteydessä maa- ja metsätalouden
yhteiskunnallisiin muutoksiin. Kalastuksesta muodostui 1980-luvulle tultaessa
itsenäinen ammatti tai palkkatyö ja maatalouden sivuammatti. Tähän ajanjaksoon sijoittuu monitoimitalouden
myöhäisenä piirteenä kotitarvekalastus, jonka merkitys on säilynyt aina
1990-luvun lopulle saakka. Osa ammattimaisesta kalastuksesta jäi
pienimuotoiseksi ja taloudellisesti kannattamattomaksi toiminnaksi. Käsitteenä kotitarvekalastus on tullut vasta
1930-luvulla ja 1940- 1950 luvuilla käsittänyt kaikkea ei ammattimaista pyyntiä
kuten ansiokalastus, joka kuvaa pienimuotoiseksi jäänyttä kausiluonteista myyntiin
kalastusta. Ammattikalastuksen jatkumisen edellytykset katosivat 1980-luvulla
pientilan ja metsätyön rytmiin. Tuolloin palkansaajat olivat jo enemmistö,
joten ammattikalastus on vasta tuolloin muuttunut riippumattomaksi maatalouden
harjoittamisesta. (Salmi, P. 1997, Lappalainen A. 2000, Salmi, J. & Salmi,
P. 1997). Palkkatyön yleistyttyä, alkoi kaupungistuminen. Palkkatyön
yleistyttyä vahvistui käsite vapaa-ajankalastuksesta joka on sidoksissa
vapaa-ajan lisääntymiseen, jolloin kalastusta harjoitetaan vapaa-ajalla harrastuksena
ilman taloudellista merkitystä.
Lisääntyneen vapaa-ajan myötä saalis ei enää olekaan tärkein motiivi vaan vapaa-ajan kalastajat toivovat harrastukseltaan arjesta irtautumista, luonnon läheisyyttä ja kauniita maisemia. Tällainen kehitys on tuonut uudenlaisia ongelmia kalavesien käytön, omistajuuden ja hoidon näkökulmasta. Aiemmin lähinnä kalavesien omistajien (jotka samalla olivat pientilallisia) harjoittama kotitarvekalastus, jossa osa saaliista käytettiin leivän jatkeena ja osa myytiin, onkin muuttumassa kahden erilaisen kalastajaryhmän, eli vapaa-ajankalastajien sekä ammattikalastajien harjoittamaksi kalastukseksi. Monet vapaa-ajan kalastajat ovat asiantuntijoita omalla kapealla sektorillaan mutta ymmärrys toisten toiminasta voi olla vähäistä. (Salonen V. 2004)
Perinteisesti
kalastus perustuu paikalliseen tietoon ja sen alueen tuntemukseen.
Menestyksekäs kalastus vaatii kuitenkin jatkuvaa kehittämistä, jota voi hankkia
muiden kalastajien kokemusperäisen tiedon avulla eli aktiivisella tietojen
vaihdolla. Näin uudet innovaatiot siirtyvät uusille alueille aktiivisten
kalastajien avulla, eikä niinkään minkään virallisen organisaation kautta,
vaikkakin sieltä se tieto olisi helpoimmin kalastajien löydettävissä
keskitetysti kuin muilla alueilla kalastavalta yksittäiseltä kalastajalta,
joihin täytyy olla paljon kontakteja. Yhteiskunnallisen kehityksen myötä myös
nämät ammattikalastajien väliset yhteydenpidot ovat tiivistyneet ja
helpottuneet. Tästä hyvänä esimerkkinä sosiaalisen median kehittymien tietokoneiden
avulla kuten älypuhelin internetteineen, facebook, sähköposti, twitter ja tällaiset
blogipalstat. Tätä nykyä tieto siis siirtyy nopeasti maakunnasta toiseen eri
maiden väillä. Kalastajien välillä on kuitenkin suuria eroja ja suurin osa ei
ole aktiivisia etsimään tietoa. Menestyvimmät ammattikalastajat kuitenkin
kuuluvat niihin ennakkoluulottomien joukkoon, jotka etsivät kokoajan
aktiivisesti uutta tietoa ja uusia menetelmiä, sekä kehittävät toimintaansa. Kalakauppiaiden
kautta saatava tieto puolestaan antaa käsityksen laajemmin kalan liikkeestä ja sen
hetkisestä markkinatilanteesta sekä sen kehityksestä. Tämän tiedon avulla
kalastajat voivat puolestaan suunnitella vaikkapa tulevaisuuden investointeja,
eli kannattaako hankkia ja panostaa kalalajin pyyntiin jos markkinoilla kysyntä
vähenee? Näin on nyt tilanne esimerkiksi sisävesien mateen kohdalla. Kysyntä
vähenee ja markkinavaikeudet lisääntyy vuosi vuodelta, kun suuret ikäluokat
poistuu. Onko syytä siis panostaa enää mateen pyydyksiin vai pitäisikö
keskittyä mihin kalalajeihin? (Salonen V. 2004)
Ongelmien ratkaisumalliksi on esitetty
tutkijoiden taholta yhteishallintaa, co-management. Tässä perusajatuksena on osallistaa
nämä erilaiset kalastajaryhmät päätöksentekoon ja saada siten tutkijoidenkin
käyttöön paikallista, entistäkin hienosyisempää hiljaista tietoa päätöksenteon
tueksi kalavarojen käyttöön ja hoitoon. Tällaisen yhteishallinnan tehokkuus
perustuu yhteishallinnon kautta syntyneeseen laajan yhteistyön sitovuuteen ja
toisaalta tällöin ylipaikallinen tieteellinen biologispainotteinen tieto
voidaan parhaimmillaan nivoa yhteen paikallisen, hiljaisen tiedon kanssa.
Tämäkään ei kuitenkaan ole
ongelmatonta. Erilaisten kalastajaryhmien tavoitteet voivat olla hyvinkin
erilaiset ja niiden edustuksellinen koko saattaa olla hyvinkin toisistaan
poikkeava. Tällöin muodostuu edustuksellinen ongelma paikallisten ja
ylipaikallisen tahojen välille luoda tehokas instituutio, jossa on erilaisia
näkemyksiä ja tahtotiloja. Uudessa kalastuslaissa on pyritty järjestämään
tällainen yhteishallinto organisaatio kalastusalueen yhteyteen. Ryhmän tehtävänä olisi toimia apuna alueen
kalatalousasioiden hoitamisessa sekä sovittaa yhteen kalatalouden eri intressejä
Yhteistyöryhmällä
olisi erityisen keskeinen rooli kalataloudellisen tutkimustiedon
siirtämisessä alueen
käytön ja hoidon toteuttamiseen. Uudessa
kalastuslaissa edustuksellisuuden ongelmaa näissä yhteistyöryhmissä ei ole huomioitu
riittävästi, jossa vesienomistajilla on selkeästi vahvin asema. Tätä asiaa ei
hallituksen esityksessä ole edes pohdittu. Samoin siinä ei ole selvitetty
ammattikalastuksen uusia innovaatioita pyydysten suhteen, joita nykyinen kalastuslaki
ei tunnista vaikka vapaa-ajankalastuspuolelta tällainen selvitys on tehty. (Salonen V. 2004)
Lähteet:
Lappalainen, A. 2000 Sisävesikalastus muuttuvassa yhteiskunnassa.
Kalatutkimuksia 168. Riista- ja kalataloudentutkimuslaitos. Helsinki.
Peltomäki, H. 2004. Yksikkökohtaiset kalastuskiintiöt
kalastuksensäätelyssä: Silakan troolikalastajan näkökulma ja säätelyn vaikutus
selkämeren silakkakantaan. Pro-gradu tutkielma. Helsingin yliopisto, bio- ja
ympäristötieteidenlaitos, kalatalous. Helsinki.
Salmi, J. & Salmi, P. 1997. Lähikuvia ammattikalastuksesta.
Kalastusammatin rakenne, joustavuus ja mahdollisuudet. Kalatutkimuksia nro 122.
riista- ja kalataloudentutkimuslaitos. Helsinki.
Salmi, P. 1997. Kalastuskiistat
haasteena hallinnolle. Näkökulmia sisävesien paikallisiin ristiriitoihin.
Kalatutkimuksia nro 126. Riista- ja kalataloudentutkimuslaitos. Helsinki.
Salonen, V. 2004. Tiedon merkitys
kalavesillä. Jouensuun yliopisto, maantieteenlaitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)